Genderblender

Ja vanhakin nyt nuortuu

2005-12-26T09:57:00.000+02:00

Jouluna taantuu lapseksi jälleen.

Aikuisena voi työ- ja siviilielämässä helposti esittää asiantuntijaa, päällikköä, johtajaa, puolisoa ja luotettua, mutta joulupöydässä omien vanhempien ja sukulaisten kanssa ylimääräiset kymmenet karisevat iästä nopeasti pois. Ehkä se kuuluu asiaan, ehkä se pitää hyväksyä. Mutta ei siitä kuitenkaan tarvitse pitää. Joulu on lasten juhla, mutta ei lapsettomien aikuisten, joiden kohtaloksi jää joko viettää joulua yksin tai esittää vuodesta toiseen lapsen roolia vanhemmille ja sukulaisille, joiden silmissä olet ikuisesti sinisilmäinen lettipää.

Aattoaamuna alkavissa alennusmyynneissä kierrellessä tulee syyllinen olo: tämäkin hetki pitäisi viettää kotona joulua valmistellen, kinkkua uunissa kääntäen, pipareita paistaen. Mutta kun uunissa ei ole kinkkua, vaan valmis paisti jääkaapissa, jää puuhailut vähiin. Unelmissa kajasteleva joulu on kuin toisesta todellisuudesta. Jos saisin valita, ei jouluna kuultaisi mikroaaltouunin kilahduksia eikä kännyköiden piippauksia, vaan ainoastaan pakkasen pauketta nurkissa ja tunnelmallisia joululauluja taustalla. Siihen kuvaan sopisi myös palavien puiden räiske takassa - ei visailuohjelmaa pauhaava televisio. Vaivihkaa jouluihin on hiipinyt kiire ja automaattisuus juuri niihin hetkiin, joista sen pitäisi olla poissa.

Niin vain olen aivopesty kaipaamaan naistenlehtien tuputtamaa oikean joulun mallia, jota en kai ole koskaan oikeasti kokenut, että todellisuus on silmissäni liikaa arjen kaltainen, merkityksiä vailla. Harmi vain, ettei yhden ihmisen toive tee talven keskelle kesää.

Kohotetut kulmat

2005-08-28T13:59:00.000+03:00

Maailman suloisin ja hyväkäytöksisin pikkutyttö osoittaa äidilleen raitiovaunun ikkunassa kipittävää ötökkää:

"Äiti, haluat sä että mä tapan ton? Äiti, tapanko, haluat sä?"

Viereisen penkin pukumiehen kännykän soittoäänenä on Crazy Frog.

Ruusu hampaissa

2005-08-20T07:59:00.000+03:00

Kun näin vähän vanhemmalla iällä tapaa uusia ihmisiä, on väistämättä hiukan ruosteessa. Siinä missä joskus parikymppisenä treffailu ja deittailu, vaikken näillä sanoilla olekaan koskaan ketään tavannut, olivat jokapäiväistä leipää, on piintyneeltä yksineläjältä koko aihepiiri päässyt unohtumaan. Eipä minua turhaan olekaan kiusoiteltu siitä, etten huomaisi, vaikka kompastuisin potentiaaliseen ihmissuhteeseen, romanttiseen tai ystävyydelliseen.

Ajatus tapailusta ei ole enää pitkään aikaa jaksanut viehättää, etenkin kun pakottavaa tarvetta pariutumiseen ei ole koskaan ollutkaan. Silti aina aika ajoin tulee ikään kuin vahingossa kokeiltua josko treffilihakset vielä toimivat, vai onko koko järjestelmä jo kuivunut tarpeettomana kasaan. Tätä nykyä tapaamisetkin naamioidaan milloin minkäkin kahvilla käymisen taa niin, ettei välttämättä edes hoksaisi ajatella, että samalla koitellaan kepillä jäätä mahdollisen suuremman suhteen toivossa. Sitäpaitsi ihan samalla tavalla ei-enää-niin-treffi-ikäisiä ovat toki myös ne pöydän toisella puolella istuvat. Samalla viivalla, vaikka tahtotila saattaakin olla toinen.

Omaa treffailuani hankaloittaa ainakin kaksi peruspiirrettäni, joista olen kärsinyt aina. Toinen on se, että olen mahdottoman huono lukemaan rivien välejä ja kuulemaan sanomattomia sanoja silloin kun kyse on minusta itsestäni. Läheisten ihmisten suhteissa ja sosiaalissa tilanteissa voin olla hyvinkin taitava, mutta heti kun pitäisi pystyä päättelemään jotain romanttissävytteistä eleistä, sivulauseista ja katseista omalla kohdalla, voin olla suhteellisen varma, että metsään menee. Ehkä siksikin suosin suorapuheisia ihmisiä, vaikka puhe olisi kuinka vähäistäkin. Päättelytaitoa ja ylenpalttista säätämistä vaativat ihmiset ovat väsyttäviä. Paitsi ystävinä, tietenkin. Heille nämä synnit sallitaan.

Paitsi että olen romanttisesti lukutaidoton, myös kuuleminen tuottaa ongelmia. Ei ole yksi tai kertaa kun minulle on sanottu jotain kohteliasta, tai esitetty monitulkintainen ehdotus, enkä yksinkertaisesti ole kuullut mitään. Korjaan: kuulen, mutten rekisteröi, enkä totisesti osaa tulkita. Aivan vastikään hyvinkin miellyttävä henkilö heitti yllättäen ehdotuksen tulla luokseni "kuuntelemaan levyä", josta olimme hetkeä ennen puhuneet, johon tokaisin suoralta kädeltä "juu juu, ilman muuta!". Minuutti sen ja puheenaiheen vaihtumisen jälkeen tajusin, että siinähän minulle ehdotettiin yhteisen ajan viettämistä romanttisesti levyä kuunnellen, ja vastauksen olisi tietenkin pitänyt olla sen mukainen, kenties flirttaileva hymy ja kaino "miksipä ei..." (ehdottomasti kolmen pisteen kera, ilmaan leijumaan jätettynä). Mutta kun nuo tulpat ovat niin syvällä korvissa, ettei järki tunnu juoksevan, niin ohi meni. Joku uskalikko on joskus toistanut sanomansa pariin kolmeen kertaan, mikä yleensä vaaditaan, että ymmärrän asian oikein, mutta kuten arvata saattaa, kovin moni ei moiseen vaivaudu. Kohteliaisuuksien kanssa on sama juttu, mutta niitä minun on vaikea ottaa vastaan muutenkin.

Vaikeimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat laillani piintyneitä yksineläjiä, heistä ei voi päätellä mitään suuntaan eikä toiseen. Ehkä kaiken takana leijuu ennakko-oletus siitä, ettei tämäkään kohtaaminen ole johtamassa mihinkään, joten mitään huomaamisen kokoista elettäkään ei sitten uskalleta tai haluta tehdä. Edellisestä treffikerrasta huomasin ainoastaan kivitalon kokoiset hiljaisuudet, jotka laskeutuivat välillä alleviivaamaan tilanteen tukaluutta, niin mukavaa seuraa kun vastapäätä istuikin. Sellaisina hetkinä tekisi mieli tarttua toista kädestä tai edes tönäistä vähän, antaa jokin kansanvälinen merkki siitä, että vaikka juuri nyt emme tunne toisiamme emmekä keksi mitään sanottavaa, niin silti haluan olla tässä. Koskaan niin ei kuitenkaan tule tehtyä, vaan ennen pitkää huomaa olevansa taas yksin kotona koneen ääressä kirjoittamassa blogiin kaikkea sitä, mikä mielessä risteili.

Mennyttä ja tulevaa

2005-07-09T05:52:00.000+03:00

Kesäasunnon seiniä koristavat ruusutaulut, ikkunoita pitsiverhot, ja makuuhuoneen nurkassa on vanha keinutuoli. Kaappikellon heiluri on pysäytetty lomailijan viihtyvyyttä ajatellen - tasatunnein kuuluva kumautus saattaisi olla raitiovaunujen mekkalaan tottuneelle liikaa. Muutamana ensimmäisenä yönä jouduin piilottamaan keittiön kuuluvasti tikittävän kellonkin ja tungin tulpat korviin, etten kuulisi kadulta kaikuvaa maalaisnuorten ympäriajoa, mutta kaikkeen tuntuu tottuvan.

Erityisesti haluan tottua kasteisiin, raikkaisiin aamuihin, jolloin lenkkipoluilla ei tule vastaan ketään ja ilma on raikasta hengittää. Niin raikasta, niin lempeää, niin ihanaa, että jo pelkästä onnentunteesta voisi päihtyä päiväkausiksi. Yritän painaa mielikuvaa syvälle muistiin talven pakokaasuisia päiviä varten, imeä itseeni kesäistä auteretta ja lintujen laulua. Olkoon tämä minun "onnen paikkani", "think of a happy place!", jos jotain tapahtuisi. Ja vaikkei tapahtuisikaan.

Ensimmäinen lomaviikko kuluu aina hakiessa rauhaa, tyyntyessä, laskeutuessa lepoon. Ensi viikolla osaan ehkä jo olla kurtistamatta kulmia hitaammin kadulla liikkuville, oviaukot tukkiville, palveluun aikaa pistäville kanssaihmisille. Ehkä sitten osaan jo rauhoittua keinutuolin lempeään syliin, istua ja katsella auringon nousua, miettiä mennyttä ja tulevaa.

Velvollisuudentunto seinilläni

2005-07-03T07:53:00.000+03:00

Jokin aika sitten havahduin huomaamaan, ettei oma kotini olekaan sataprosenttisesti minun, vaan olen salaa itseltänikin toteuttanut vuosikaudet toisten näkemyksiä siitä, minkälainen sen pitäisi olla. Olen aina kohotellut kulmakarvojani elokuville, joissa siedetään sukulaistädiltä saatua hirveää häälahjavaasia siinä pelossa, että täti saapuu kyläilemään huomaamatta, että teen ihan samaa itse. Luulenkohan todella, että lahjan antaja edes muistaa tässä tavaramaailmassa kaikki antamansa lahjat?

Taidan luulla.

Turhasta velvollisuudentunnosta on vain niin pirun vaikea päästä irti. Mitä tehdä tavaroille, joista ei välitä? Eihän lahjaa voi heittää pois! Vai voiko? Suurempi rikos taitaisi olla, jos myisi ne. Omatunto kolkuttaa jo ajatuksesta: että joku on nähnyt vaivaa ja halunnut ilahduttaa minua tällä lahjalla, ja minä palkitsen sen heittämällä tavaran kierrätykseen.

Ryhdistäydyin ja pakkasin kellariin ne hauskat jääkaappimagneetit, joista en koskaan oikeasti pitänyt. Otin pois seiniltä vanhemmilta saadun ruusutaulun: ei ihan minun tyyliäni, mutta ehkä äidin. Jätin purkamatta pakkaukseensa liian ison ja väärän värisen pussilakanan, piilotin kummitädin omin käsin valamat saviastiat odottamaan parempaa päivää. Kokosin neutraaleista tavaroista varaston pikkulahjoja, joilla voin kenties joskus ilahduttaa jotakuta toista, joka osaa niitä oikeasti arvostaa - minulla, saunattomalla, menevät löylytuoksut hukkaan. Mutta kuinka tohtisin heittää pois hyvän ystävän ajatuksella antaman teesekoituksen, vai minua varten tehdyn, jota en koskaan tule juomaan? Viimeinen käyttöpäivä koitukoon pelastuksekseni, sitten joskus.

Nyt kotini on enemmän minun. Syyllisyydentuntoa en vain osannut pakata kellariin.

Sosiaalitilojen tasa-arvo

2005-06-15T06:59:00.000+03:00

Työpaikalla miespuolinen kollega otti akkuporakoneen karvaiseen käteensä, ja ruuvasi kiinni irti olleet pöydänjalat. Eipä aikaakaan, kun paikalle kokoontui parveilemaan joukko naisia muina naisina todistamaan tapahtumaa, jonka yllä selkeästi leijui hienoinen testosteronin tuoksahdus. Vain yksi tohti lausua ääneen sen, mitä kaikki ajattelivat: "On niin mukavaa katsoa, kun mies tekee ruumiillista työtä!"

Mies oli otettu, onneksi. Ei tainnut kokea tulleensa esineellistetyksi.

Ei ole mikään salaisuus, että pidän ihmisistä, joilla on jokin konkreettinen, käsin tehtävä taito. Haalariasuinen, taloa rakentava (tai vaikka lamppua asentava) mies on monin verroin vetoavampi kuin salkkuherra liituraidassaan. Mutta pätee se naisiinkin, eikä ole väliä leivotaanko käsillä leipää vai kiristetäänkö moottoripyörän muttereita.

Mutta jos keittiössämme olisi ollut nainen tiskaamassa, tai laittamassa ruokaa, ei yhdellekään miehelle olisi taatusti tullut mieleen käydä ihastelemassa samaan sävyyn tätä näkyä. Siinä olisi saattanut tulla tiskirätistä ympäri korvia - mikäli moista itsestäänselvyyttä olisi edes noteerattu.

Töhry

2005-06-15T06:54:00.000+03:00

Harva vaatetustekninen asia kiukuttaa yhtä paljon kuin se, että ihminen, joka ei normaalioloissa koskaan tahri vaatteitaan, onnistuu tiputtamaan voileivän (arvatkaas kummin päin) uusille, ensimmäistä kertaa päällä oleville housuilleen vain huomatakseen, ettei rasvatahra lähtenyt pesussakaan pois.

Tämän takia kierrän kaukaa kaikki valkoiset ja/tai kalliit vaatteet. Potentiaalinen sottapytty minussa manifestoituu aina, kun sille kannetaan tilaisuus tarjottimella eteen.

Vuodenajallista

2005-05-07T14:53:00.000+03:00

Edelliseen merkintääni viitaten: kun samana aamuna on nähnyt kolme jänistä, oravan, siilin ja miehen shortseissa, ei tarvitse enää arvailla, vaan voi olla varma siitä, että on kevät.

Siinä missä syksy saa ikuisen opiskelijan minussa pakkaamaan reppunsa ja ostamaan uuden penaalin täyteen hajukumeja, on keväällä päinvastainen vaikutus. Vaikka veri alkaisikin kohista suonissa, on olo silti laiska ja vetämätön, ja kirkas, kova valo ottaa silmiin. Kesälomaan tuntuu olevan joka tapauksessa ihan liian pitkä aika, eikä mikään huvita. Viimeistään kevään ensimmäinen ulkoilmajäätelö saa minut vakuuttuneeksi siitä, että tuhlaan elämääni kaupungissa, kun oikeasti olisin onnellisin jossain maaseudun helmassa taimia istutellen ja puihin puhkeavia silmuja ihastellen.

Mutta kun erityistaitona on saada viherpeukalokin lakastumaan, ei tänäkään keväänä auta muu kuin ihmetellä talven aikana kaapissa kutistuneita vaatteita ja pimeästä kelmeää olemusta, jonka aurinkoihottuma saa pian kukkimaan. Ja sittenhän jo onkin allergia-aika. Ah ihanaa kevättä!

Kevätpörriäinen

2005-03-19T15:41:00.000+02:00

Mikä on todennnäköisyys sille, että kun illalla sattumalta ajattelee ihmistä, josta ei ole kuullut mitään yli vuoteen, löytää seuraavana aamuna kännykästä tutusta numerosta tulleen tekstiviestin?

Taitaa olla kevättä ilmassa.

Työpaikan ihmissuhteet

2005-03-12T18:08:00.000+02:00

Vaikka kuinka haluaisi pitää ihmiset käsivarrenmitan päässä etenkin työpaikalla, ei se aina oikein ota onnistuakseen. Toisinaan tulee paljastaneeksi itsestään asioita, joita edes oma äiti ei tiedä, ja toisinaan kollegoista oppii sellaisia yksityiskohtia, joiden kohdalla amerikkalainen tuuppaisi kämmenet korvilleen ja kiljuisi: "Too much information!"

Siellä on neiti Melkein Vaimo, oikein mukava ja fiksu nuori nainen, joka on juuri menossa naimisiin tai elää joka tapauksessa romanttisen vaaleanpunaista elämää, josta piintynyt yksineläjä ei ymmärrä mitään. Kaikkien pitäisi kuitenkin ymmärtää nuorta rakkautta ja osata ihailla uunituoretta kihlasormusta, ja tietenkin työtovereille järjestetään omat häitäedeltävät juhlat, vaikkei kukaan oikein tiedä miksi sinne pitäisi mennä. Kutsuttu kuitenkin on. Juhliin menee joka tapauksessa ainakin Neiti Blondi, joka on tietenkin palkattu taloon vain ja ainoastaan älyllisten avujensa johdosta. Sehän on pelkkää plussaa, jos kaupan päälle tulee myös napapaita ja piukka peppu. Sen sijaan mistään hinnasta juhliin ei saisi Neiti Takakireää, jonka ilme on kroonisesti hapan, eikä sellaista asiaa ole edes keksitty, josta ei löytyisi jotain kärkevän maininnan arvoista.

Rouva Pure Jenkki ei osaisi olla kärkevä edes unissaan, vaan hillitsee mieluummin kaikki negatiiviset tuntemukset popsimalla kourallisia masennus- tai särkylääkkeitä, tai mieluiten kumpiakin. Niitä tarjotaan avokätisesti muillekin. Ajoittaiseen vainoharhaisuuteen ja salaliittoteorisointiin eivät kuitenkaan masennuslääkkeetkään tepsi, ja silloin on parasta ottaa day off, koska eihän töissä muutenkaan tarvitsisi olla, you know. Herra Isopomo ei voisi kuvitellakaan ottavansa vapaata ikinä mistään, sillä töitä on tehtävä eikös juu, ja sama koskee jokaikistä alaista. Mitä, eikö joku olekaan valmis paiskimaan hommia kellon ympäri? Ja että siitäkö pitäisi maksaa? Olkaa tyytyväisiä että saatte edes palkkaa! Meidän firmassa työntekijä maksaa - kaikesta.

Lukuunottamatta Herra Asiantuntijaa, joka on oppinut saamaan tahtonsa läpi parhaalla mahdollisella tavalla: tekemällä itsensä korvaamattomaksi ja verhoamalla jokaisen kritiikin kehitysehdotukseksi niin, että koko johto syö kädestä samalla kun muilla alaisilla ei ole varaa syödä edes työpaikan ruokalassa (minkäänlaista ruokaetua kun ei tietenkään ole). Työpaikalla Herra Asiantuntijaa ei pahemmin näy, sillä todellinen asiantuntija voi hoitaa hommat missä tahansa, vaikka perheen kanssa kesämökillä. Siellä taitaa olla myös Herra Myyntijohtaja, joka toisinaan jaksaa raahautua pöytänsä ääreen silmät punoittaen jo aamukymmeneltä. No, ehkä se perhe ei ollutkaan mukana. Perhe kyllä on kaikessa mukana Rouva Tehokkaalla, joka pistää järjestykseen niin pomot kuin alaisetkin volyymia säästämättä, herkuista tinkimättä.

Kuvaavaa on, että ihmisistä oppii kaikenlaisia triviaaleja asioita, mutta kun pitäisi saada selville kuka osaa laatia kaavion mallia X tai vetää projektia B, on vastassa musta aukko. Siinä olisi Herra Kaikkitietävälle Kehitysjohtajalle todellinen kehittämisen paikka, mutta ehkä senkin tehtävän voi delegoida kätevästi jollekin muulle.

Metamorphosis

2005-01-31T21:03:00.000+02:00

Is there a certain period of time or a happening after which you can start referring to your ex-boyfriend/girlfriend just as friend? That is, if you have remained your friendship after the break up and actually are friends. Or are you forever doomed to be that ex-something, the person s/he used to sleep with and whose bizarre habits he still finds endearing?

And are there special rules you should obey if you ever are in a position in which you have to buy a present to your ex? Wouldn't it be weird if you gave him the Mother of All Presents, outshadowing the current love of his life?

I'm sure somebody has already written a book about these things. I just wish it was me.

Säällisiä ajatuksia

2005-01-21T07:40:00.000+02:00

Kaikesta varustelusta ja goretexistä huolimatta, yltäpäältä lumisena: Jumala, ei nyt kuitenkaan tarvitse liioitella. Vähemmälläkin tyhmä luomakunta ymmärtää.

Samassa kunnossa oleva postinjakaja:
"Kyllä me jakajatkin kastutaan siinä missä muukin kansa."

Eikä lehti silti ollut minuuuttiakaan myöhässä. Teki mieli tarjota aamukahvit.

Bussi ammotti tyhjyyttään, mutta ratin takana istuvaa muhevaa setämiestä pyry ei hiljentänyt. "Minä jo luulin että yksinkö tässä pitää koko vuoro ajaa!" Hymyilytti.

Pettymys oli suuri, kun jäin muutaman pysäkinvälin päästä pois.
"Nytkö sie jo suutuit?"
"Minä nyt joudun valitettavasti jättämään sinut jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen", nauroin, hyppäsin ulos bussista ja liukastuin samantien kinokseen. Onneksi sentään kinokseen.

Tällä hetkellä kaipaan villasukkia.

Turvallisia ääniä

2005-01-08T18:11:00.000+02:00

Ei liene ihan tuulesta temmattua, että suurin osa nykyhetken tunteista juontaa juurensa lapsuudesta. Lapsuus kulkee tavalla tai toisella mukana läpi koko iän, niin myrskyissä kuin tyynellä säällä. Eikä tarvita kuin puolituntinen omien vanhempien kanssa, omassa kodissa, kun huomaa yhtäkkiä taantuneensa kiukuttelevaksi teini-ikäiseksi tai nirsoksi lapseksi, joka nyppi lihapullista sipulinpalat pois. Älkää mollatko psykoterapeutteja äitisuhteen kaivelemisesta, siinä on vissi perä.

Kun on aikuistunut sen verran, että tohtii tunnustaa kaipaavansa taloudellisen turvan lisäksi myös lapsuudesta tuttua turvallisuudentunnetta, tajuaa yhä hakeutuvansa niiden vuosikymmenten takaisten asioiden pariin, joista tulee hyvä ja lämmin olo silloinkin, kun poikäystävä jätti, pomo haukkui ja elämä potkii päähän. Äidin syliin voi harva kolmikymppinen käpertyä silityksiä saamaan (eikä taitaisi enää kehdatakaan, vaikka voisi), mutta muitakin vaihtoehtoja on.

Outoa lohtua tuo, kun tv jää sattumalta auki jalkapallo-ottelun tai mäkihyppykisojen aikaan. Katsoahan niitä ei kukaan jaksa, mutta pelkkä äänimaailma vie äkkiä lapsuuteen, jolloin urheilua katsoivat perheessä kaikki ja jännittivät Virenin maaliintuloa. Sittemmin kokeisiin lukemisen taustalla kaikui jalkapalloselostus, ja Duran Duranin levyn tauottua taklausten aikaansaamat kolahdukset kiekkokaukalossa. Ja jos sellainen ihme sattuisi, ettei televisio hädän hetkellä näytä urheilua, voi aina soittaa kotiin: puhelun taustalla kaikuu suurella todennäköisyydellä Kymppitonni.

Kinkun seuraksi

2004-12-17T11:28:00.000+02:00

Jostain pimentoon jääneestä syystä olen aikanaan liittynyt taskukirjafirman postituslistalle, jolta ei poiskaan pääse ilman erillistä yhteydenottoa. Tänään listalta kuitenkin kopsahti sen laatuinen iloinen joulutervehdys, että tekisi mieli ei vain erota postilistalta, vaan kenties ottaa yhteyttä tasa-arvovaltuutettuun:

Joulupöytään kinkkua ja sinkkua! Joulu mielletään usein perhejuhlaksi, mutta joulua viettävät myös sinkut. Jokaisella meistä on sinkkuja lähipiirissään. Kutsu sinkku mukaan joulun viettoon, sillä sinkku sopii kinkun seuraksi joulupöytään siinä missä ukki ja mummikin.

Sinkut, nuo aikamme ihmisluopiot, yhteiskuntamme hylkiöt. Säälikää näitä ylijäämäihmisiä edes jouluna, jooko. Saattaa se pukki silloin vaikka muistaa useammilla lahjoilla.

Mieluummin vanha kuin aikuinen

2004-12-04T15:50:00.000+02:00

Tavattiin ystävättären kanssa pitkästä aikaa, edellisestä näkemisestä oli tainnut vierähtää melkein vuosi. Maantiede on erottanut, niin kuin myös toisen osapuolen harkitsematon perheellistyminen, joka ei onneksi kuitenkaan ole vaikuttanut yhteisen sävelen löytymiseen, niin kuin monien kanssa on käynyt.

Aurinko laski kaikuvan kahvilan pöydässä istuessa, glögiä särpiessä. Olisi pitänyt kertoa toiselle koko vuosi, mutta sen sijaan puimuriin joutui yksi elämänalue kerrallaan. Keskeisenä teemana oli ikävästi kantapäille kirinyt keski-ikä ja se, kuinka se mihinkin vaikuttaa, pahalainen. Mietin ääneen sitä, mikä on se kumma voima, joka pakottaa vaihtamaan taajuuden hittikanavalta Ylen Ykköselle ja jonka johdosta popstarsit ovat alkaneet näyttää lähinnä tenavatähdiltä. Että jostain ihmeen syystä farkut saavat taas nousta vyötärölle saakka ja vaatteiden mukavuus menee trendikkyyden edelle. Että jos saisi vapaasti valita, ei varmaan pukisi muuta ylle kuin verkkarit ja villasukat korkeintaan. Muutenkin vaatekaappiin on salakavasti hiipinyt kattava valikoima jokasään vaatteita, joille bilehilepaidat ovat saaneet tehdä tilaa. Ja miksei kaupoista löydä kalosseja?

Ravintolaan ei enää jaksa, ja jos jaksaakin, niin viimeiseen bussiin on ehdittävä - mielellään vaikka jo vähän aikaisempaan. Kun on sitä tupakansavuakin. Ilman korvatulppia ei voi edes kuvitella menevänsä rokkia katsomaan. Ystävätär tunnusti vähän nolona olleensa vastikään katsomassa Vesa-Matti Loiria (pelkkä nimikin tuo mieleen vanhempien kymppitonninhuuruiset lauantai-illat, ja eikö se juuri levyttänyt jotain Junnu Vainiota? Todella noloa.). Lohdutin tavaksi tulleella kuolinilmoitusten lukemisella, jos kohta poismenneiden ikävuosissa on ikävää lähenemistä omaan. Uutisetkin on nähtävä tv:stä mieluiten tasatunnein. Vielä yritin kertoa taannoin kuulemastani hyvästä levystä, mutta eipä tullut nimi mieleen.

Työelämän oravanpyörä on alkanut hengästyttää, ja vielä sitä pitäisi jaksaa muutaman kymmenen vuotta. Ei ole kummankaan elämässä näkynyt sitä Rikasta Elättäjää, joka mahdollistaisi vapaan tutkijan ja freelancerin hohdokkaan uran. Että jos sitten voisi omistautua hyväntekeväisyydelle tai tyhjäntoimittajuudelle - kumpikin vaihtoehto sai vakaata kannatusta. Tuli ihmeteltyä ammattiliitot ja verenimijätyönantajat, edut ja eläkkeet, ylityötunnit ja pitämättömät lomat. Ei oltu ihan varmoja onko arjen tarkoituskin olla harmaata. Onnen määrä kun on kuitenkin vakio, nyökyttelimme.

Tekohampaita ei vielä ole kummallakaan, mutta ei paljoa puutu. Terveys prakaa, eikä kumpikaan tohdi sanoa ääneen, että osa taitaa johtua ihan iän karttumisesta. Muuten kyllä keski-ikäistymisellä voi vitsailla itsensä umpisolmuun, mutta selkävaivat ja lukulasien tarve, sen täytyy olla jotain geneettistä perimää. Vielä sentään näkö riittää huomaamaan kuinka vähissä vaatteissa teinit nykyään juoksevat, vaikka pakkasta on niin ettei mittarissa meinaa lukemat riittää.

Onkohan jokin asia hyvin, mietimme. Tuli aika hiljaista. Ulkona sade vihmoi isoihin ikkunoihin, vaikka kohta pitäisi olla joulu, mielellään tietysti valkoinen. Kynttilänliekki lepatti. Joulu tulee, sanoin, se on hyvä asia. Siitä tulee lämmin olo. Sekin on selvä vanhenemisen merkki, sillä eihän urakiidossa elävää nuorisoa joulunaika kiinnosta. Mutta on se lanttulaatikko vaan niin hyvää, totesimme. Sitäkään ei osannut nuorempana arvostaa.

Lautasellinen valtaa

2004-11-09T11:50:00.000+02:00

Turhaan ei ruuasta puhuta, niin paljon tunteita ja ilmiöitä siihen liittyy. On syömishäiriöitä, karkkia tuputtavia isoäitejä, julkkiskokkeja ja terveysruokia, ja miljoona muuta asiaa. Kuinka esi-isämme koskaan selviytyivät mammuttimetsällä ilman kaloritaulukkoa ja shamppanjavispilää?

Pitkään ruuasta puhuminen on tuntunut naisten yksinoikeudelta, mutta osaavat ne miehetkin. Se, mitä lautasellesi otat on varsin voimakas kannanotto tietynlaisen elämäntavan puolesta, ja siihen syyllistyvät kaikki joko tietoisesti tai tietämättään. Wasabiwokki viestii jotain ihan muuta kuin makaronilaatikko. Onnekas se, joka onnistuu ummistamaan silmänsä tältä todellisuudelta.

Joskus muinoin me tytöt lounastimme herraseurassa, ja jokaikinen meistä tilasi somasti kaninruokaa, siis salaattia, vaikka normaalisti makkarakeittokin maistuu. Eihän kevyt kaunokainen voi syyllistyä wieninleikkeen syntiin! Joku miespuolinen oli ajan tasalla ja punastutti meidät kaikki toteamalla kuivasti saman ääneen: "Jos olisitte tyttöjen kesken, olisi joka iikka tilannut pitsaa."

Nyttemmin se ei enää pitäisi paikkaansa: sen sijaan saattaisi syntyä kilpailu siitä, kuka tilaa pienimmän salaatin. Auta armias jos joku elämäntapadiettari erehtyy friteerattuun tofuun - siinähän on rasvaa! Fiksu tilaa salaatitkin kastikkeetta ja tietää uppopaistamisen vaarat paremmin kuin käsilaukkunsa sisällön. Terveellisyydestä on tullut veristä kilpailua, vaikkei muuten tulisi edes mieleen puhua verestä ja ruuasta samassa lauseessa.

Jotain outoa tässä ajassa on. Terveellisyys viedään äärimmäisyyksiin aina sairauden rajalle saakka samalla kun miehet ja vanhukset kansoittavat irtokarkkihyllyjen edustat. Itse ihmettelen joka päivä miespuolisen kollegan suklaapatukoista ja karkkipusseista notkuvaa pöytää. Kuka vei lapsilta namut ja meiltä aikuisilta terveen järjen?

Lähmmäisen iho-ongelmat

2004-10-10T07:27:00.000+03:00

- Mä sain tänään kuulla hirveen salaisuuden.
- No?
- Sillä Reetalla on akne.
- Ai jaa! No silä onkin aina tosi paljon meikkiä. Sehän on sellanen nukke.
- Joo ja sit jos läheltä kattoo, niin kyllä sen näkee. Mut ei kai sille mitään voi.
- Ihminenhän sekin on.

Homophobic

2004-09-28T10:14:00.000+03:00

It can not be just a coincidence that within just one hour I have heard already three comments on gay people - none of them were very positive. I have thought that the environment I'm working on is open minded with no prejudices, but I guess I was wrong. It's those slight utterances that really upset me, those innuendos and supposedly witty remarks which might seem harmless on the surface, but actually tell that it only takes a little scratching to see the true colors.

Nevermind my sexual preferences, I still find it all very sad.

The instructor is my best friend

2004-09-16T08:11:00.000+03:00

All the women know this: have you noticed that no matter what course you take, whether it's aerobics or a knitting class, there's always that one person who knows the instructor beforehand? And she is not just a random acquaintance; no, there is hugging involved, "thanks again for a great class!" and "if I get sick, you can replace me!" Usually this one person completes all the chores with a modest smile on her face, absolutely oozing satisfaction on every exercise. She might not be on the front row, but it doesn't matter: everyone will get the idea that she is something special. She is a close friend of the instructor, who has changed her life with this particular training she provides.

Duplicate

2004-09-11T19:27:00.000+03:00

Once in a while the feeling of speciality is brutally crushed, when you meet somebody who looks like you. "You two could be like sisters!" - oh, that's like cold water poured on you.

But nothing makes you feel as chilly as the moment you meet somebody who acts the same way you do. Nevermind the way she looks, mind the way she acts.

She carries an umbrella with her all the time, every day, just like you. How cute. She didn't own a pair of jeans until highschool either. She likes to keep things well organized and even a slight draft from the window makes her neck sore. Maybe you were separated at birth? Did we have the same mailman? Harhar.

For some time the similarities and shared odd habits can be endearing, but as days go by, you start to look yourself differently. Finally she complains about the radio show you like to listen to because of the commercials, they annoy her. Something famialiar there. She won't back down even when she's wrong, and she finds something worth complaining in almost everyhing. You find yourself thinking of her as a regular Miss Goody Two Shoes in her little pink jacket and a matching skirt, which fortunately you would never wear. You begin to leave your umbrella home, just to prove yourself that you can do that, that you're not to similar after all. You leave things hanging, you stop correcting everyone's grammar and once you even come late to a meeting. When you boss asks if everything is all right you just smile, but surely he sees the hesitation.

Don't waste your money on therapists, if you want to change. Try to find a person who acts like you instead. When people say that they're spending time with the best possible companion, referring to themselves, I'd stronly suggest to take another look.

Disconnected

2004-09-02T18:28:00.000+03:00

When people are disconnected from their everyday surroundings, something unexpected might happen. Suddenly you learn that the long legged, slightly intimidating blonde doesn't own any cd's or don't listen to any music at all. How weird is that. Or that the boy who looks like he's just been out from kindergarten is actually married and planning to have children. The sporty guy at sales knits sweaters at his spare time, the marketing manager planted rye in his backyard and the tight ass know-it-all actually knows all about rock'n'roll and the life backstage.

Alcohol might have had something to with it. The next day you just try to patch the holes in your memory and sense the feeling of belonging. Who knows, maybe you'll even get a new sweater for Christmas.

Life in a cubicle

2004-08-25T12:57:00.000+03:00

Colleagues, those annoying little pests. Can't live with them, can't live without them - unless you choose to be an unemployed geek enjoying only your own precious company. When the young and restless soul is hanging on your doorway for the tenth time in one day asking questions like "Can something be considered a task if you don't actually do it?", you find yourself counting the days 'til retirement. But hey, when you pile up your pensionable pennies, there is no one fiddling with your office chair adjustments in a way that you never know whether you'll stay in a sitting position when seated. To sum up: then even the remains of daily excitement are totally gone.

Stupidity comes in all shapes and sizes

2004-08-23T19:31:00.000+03:00

Man had problems with his partner, life seemed grey and nothing felt like fun anymore. Stress at work, setbacks at free time, spouse leaving to work on another country. Perfect setting for doing the wrong thing.

Luckily he had a friend, a woman who he could count on. Thay had always had an easy-going friendship with absolutely no strings attached - even thought she thought that he wasn't hard to look at, the chemistry just wasn't there. She had been living alone for a long time with no interests in getting into any kind of relationships, feeling a bit rusty at that department.

He contacted her, poured his soul, warmed up their friendship which had been a bit distant lately. They had never been best buddies, so she was a bit surprised of the sudden closeness. But a friend in need - you know.

It didn't take too many weeks before they met in person in a restaurant somewhere, he got drunk, she felt compassion for him. She didn't want them to end up in bed, just falling asleep together would have been more than enough. She should have resisted, that's all she could think about the next morning. This was all so unnecessary, an adventure that didn't have to happen - too much. She could have lived her life just fine without the feeling of having no feelings. And at the same time she realised what a huge mistake they had made; she was sure that nothing would be the same again.

And how right she was. Months went by, the uncomfortableness grew bigger, communication stopped. She knew that she could never explain, never tell him how she wished she could turn back time. Instead he made her carry all his guilt, made her feel like she was to blame, patched things up with his girlfriend, found his happiness again. She lost a friend. Still she went on thinking that if that was all it took to make him realise what he already had, made him put more effort in his relationship to make it work - then it was worth it.

Oh what a fool.

Multilingual

2004-08-19T05:26:00.000+03:00

An ordinary young woman sat beside me on a crowded bus and started to speak on her mobile. Couldn't help overhearing, even though I find these third-party conversations to be more or less intimidating. Apparently she needed to have something from her closet given to her mother - I lost interest after the first twenty seconds.

But when she made another call, I pricked my ears. This time she had the conversation in fluent Russian. No accent, nothing. I quietly tried to check her features for any sign of her ethnicity: nothing. Every now and then she said a word in Finnish, which made an amusing contrast to the beautiful Russian with multiple s's all in tact. How enviable.

This led me to think not only about the fact that Finnish language is definitely changing as different cultures gain more ground in Finland - imagine if the Russian immigrants someday will have a language of their own like the Finnish Swedes do: jättekiva! But more than that I felt that old familiar feeling of envy. Finnish Swedes get a lot of unnecessary slander by being blond and beautiful, self-supporting, having big houses by the sea, sophisticated drinking manners, great jobs and gorgeous spouses, gifted children with academic education and slim figures without any weight problems whatsoever - to sum it up: better off. But there's one thing which really makes me envious: their bilingualism. I don't care about their standard of living, but I'd give almost anything to be able to be fluent in both Finnish and Swedish. Or any other two languages, for that matter. That's a true gift for sure.

A new beginning

2004-08-13T07:26:00.000+03:00

Life begins in August.

Although still enjoying the last bits of summer, I am secretly exhilarated because of the forthcoming winter time. There is something in the air in this season: maybe it's the overwhelming scent of new school gear?

There is no better way to find you inner teenager than taking an expedition to a nearest bookstore when school year starts. Just a few days ago I had made an excellent excuse for myself to do so by noticing the acute need for some office supplies. Couldn't go a day longer without a new stapler.

With the brand new stapler in my hand I found myself stuck in front of the pencil section, probably with a glazed look in my eyes, as I let my fingers ran through all the multicolored erasers, sweetly decorated pencils, sharpeners and rulers. They say that your life flashes before your eyes when you face death, but I assure you I got the same feeling just by standing there. All the new books, backpacks, pen cases, teachers and hallways... Just like it was yesterday. I had to drag myself out by force before I was about to realise that you can't really buy a new stapler without buying the whole matching set.

Here's a secret for you kids: inside every cranky middle-aged mummy there's a repressed teenager waiting to break loose. And as a proof for that you might find a pink tasselled Barbie pencil in the side pocket of their handbags.

Like mothers, like daughters?

2004-08-08T12:38:00.000+03:00

Happened at a store on the corner. I was quietly shopping for my daily bread and about to pay, when the customers before me caught my attention. Mine, and everyone elses.

A pretty normal looking mother and a twentysomething daughter were filling up their supplies on a hot Sunday.

Mom: Take that half a litre Karhu there on the shelf, right there, don't you see it?
Daughter: Where, there isn't any, I'll take another one instead, you fucking drunk.
Mom: It's right there, but ok, that'll do fine.

[a moment later]

Daughter: What, are you wearing my shoes you fucking cow?!??! We are going to buy new ones for me right now!!
Mom: Ok, come on now, ok...

As they left, I stood there with the cashier, neither of us knew what to say. Plain hello and thank you suddenly seemed so minor.

When I'm 64

2004-08-04T18:48:00.000+03:00

Early this morning when I was walking to work I met a nice old lady going at a pretty fast pace with her bag swinging from side to side. At first she must have thought I was a mugger at least, walking so close behind her, but when she noticed my harmless appearance, she suddenly started to talk to me.

"There's another early bird!", she chirped. "It's so much nicer to jog at this hour when it's a bit cooler, even though the temperature already was nearly 20." I agreed and she went on, walking as fast as I was, even though her age must have been closer to 80.

"I'm going for my morning swim, like I do every morning. Usually I run, but now it's too hot for that. The sea water is getting a bit too warm, too, but we must enjoy it as long as we can!"

We talked about the weather some more, wondered whether it would be safe to swim because all the bacteria and found some common ground on the places we grew up in. At some point she got a twinkle in her eyes: "It's so nice to swim in Seurasaari because you don't have to wear a swimsuit. And there are different areas for men and women, and you get to go to a shower afterwards." My morning lady was going for a naked swim!

After we wished each other all the best for the rest of the summer and parted I found myseld wondering whether there really are angels in this world. If so, I think that this morning I met mine.

Men with limited vision

2004-08-04T18:35:00.000+03:00

Sometimes I can not help but wonder how the mothers raise their male children. I've come across such a helpless bunch of these sorry lads that sometimes it makes me want to cry.

Like today, for example. My colleague was about to eat his home made lunch, but suddenly had to change his plans. Why? This is why:

Colleague: Well, I must go to canteen for lunch since somebody has taken all the knives and forks.
Me [amazed, since I had just finished my lunch fifteen minutes earlier with all the necessary equipment present]: What? What did you need? All the knives were surely there just a minute ago.
C: I didn't see any.
Me: There was a whole pile of them right in the top drawer where they always are.
C: We have a drawer?

I mean really, how blind and helpless can you be? If there is not a knife drying in the rack it automatically means that "somebody has taken all the knives, therefore I can't eat". Just goes to show that this guy, like most of the others, has never laid a finger on dishes or emptied the washing machine. Sigh.

When love and death embrace

2004-07-29T21:04:00.000+03:00

You know men, those weird creatures, whose actions cannot be translated into plain English - nor into Finnish, for that matter. And you certainly know women!

For quite some time now I have been quietly observing in the background while everyone close to me build relationships, tear them apart, cry on my shoulder and send me wedding invitations. Getting married, having children or even having a serious relationship - all of those are things I live without and gladly so. This doesn't mean that I hate people or that there's something wrong with me, far from it. I'm just not the relationship type.

But when you talk about relationships, people relating to another, it does not necessarily mean only romantic relations or even being friends. We meet people everyday. We have connections with them. Some of them are great, some make you want to scream. Somewhere closeby I am watching, occasionally getting myself involved. And then there usually is something to say about it.

Is there everything I need?

2004-07-29T20:47:00.000+03:00

Testing, testing, one-two-three.