Ja vanhakin nyt nuortuu
Jouluna taantuu lapseksi jälleen.Aikuisena voi työ- ja siviilielämässä helposti esittää asiantuntijaa, päällikköä, johtajaa, puolisoa ja luotettua, mutta joulupöydässä omien vanhempien ja sukulaisten kanssa ylimääräiset kymmenet karisevat iästä nopeasti pois. Ehkä se kuuluu asiaan, ehkä se pitää hyväksyä. Mutta ei siitä kuitenkaan tarvitse pitää. Joulu on lasten juhla, mutta ei lapsettomien aikuisten, joiden kohtaloksi jää joko viettää joulua yksin tai esittää vuodesta toiseen lapsen roolia vanhemmille ja sukulaisille, joiden silmissä olet ikuisesti sinisilmäinen lettipää.
Aattoaamuna alkavissa alennusmyynneissä kierrellessä tulee syyllinen olo: tämäkin hetki pitäisi viettää kotona joulua valmistellen, kinkkua uunissa kääntäen, pipareita paistaen. Mutta kun uunissa ei ole kinkkua, vaan valmis paisti jääkaapissa, jää puuhailut vähiin. Unelmissa kajasteleva joulu on kuin toisesta todellisuudesta. Jos saisin valita, ei jouluna kuultaisi mikroaaltouunin kilahduksia eikä kännyköiden piippauksia, vaan ainoastaan pakkasen pauketta nurkissa ja tunnelmallisia joululauluja taustalla. Siihen kuvaan sopisi myös palavien puiden räiske takassa - ei visailuohjelmaa pauhaava televisio. Vaivihkaa jouluihin on hiipinyt kiire ja automaattisuus juuri niihin hetkiin, joista sen pitäisi olla poissa.
Niin vain olen aivopesty kaipaamaan naistenlehtien tuputtamaa oikean joulun mallia, jota en kai ole koskaan oikeasti kokenut, että todellisuus on silmissäni liikaa arjen kaltainen, merkityksiä vailla. Harmi vain, ettei yhden ihmisen toive tee talven keskelle kesää.
