Ja vanhakin nyt nuortuu
Jouluna taantuu lapseksi jälleen.
Aikuisena voi työ- ja siviilielämässä helposti esittää asiantuntijaa, päällikköä, johtajaa, puolisoa ja luotettua, mutta joulupöydässä omien vanhempien ja sukulaisten kanssa ylimääräiset kymmenet karisevat iästä nopeasti pois. Ehkä se kuuluu asiaan, ehkä se pitää hyväksyä. Mutta ei siitä kuitenkaan tarvitse pitää. Joulu on lasten juhla, mutta ei lapsettomien aikuisten, joiden kohtaloksi jää joko viettää joulua yksin tai esittää vuodesta toiseen lapsen roolia vanhemmille ja sukulaisille, joiden silmissä olet ikuisesti sinisilmäinen lettipää.
Aattoaamuna alkavissa alennusmyynneissä kierrellessä tulee syyllinen olo: tämäkin hetki pitäisi viettää kotona joulua valmistellen, kinkkua uunissa kääntäen, pipareita paistaen. Mutta kun uunissa ei ole kinkkua, vaan valmis paisti jääkaapissa, jää puuhailut vähiin. Unelmissa kajasteleva joulu on kuin toisesta todellisuudesta. Jos saisin valita, ei jouluna kuultaisi mikroaaltouunin kilahduksia eikä kännyköiden piippauksia, vaan ainoastaan pakkasen pauketta nurkissa ja tunnelmallisia joululauluja taustalla. Siihen kuvaan sopisi myös palavien puiden räiske takassa - ei visailuohjelmaa pauhaava televisio. Vaivihkaa jouluihin on hiipinyt kiire ja automaattisuus juuri niihin hetkiin, joista sen pitäisi olla poissa.
Niin vain olen aivopesty kaipaamaan naistenlehtien tuputtamaa oikean joulun mallia, jota en kai ole koskaan oikeasti kokenut, että todellisuus on silmissäni liikaa arjen kaltainen, merkityksiä vailla. Harmi vain, ettei yhden ihmisen toive tee talven keskelle kesää.
Kohotetut kulmat
Maailman suloisin ja hyväkäytöksisin pikkutyttö osoittaa äidilleen raitiovaunun ikkunassa kipittävää ötökkää:
"Äiti, haluat sä että mä tapan ton? Äiti, tapanko, haluat sä?"
Viereisen penkin pukumiehen kännykän soittoäänenä on
Crazy Frog.
Ruusu hampaissa
Kun näin vähän vanhemmalla iällä tapaa uusia ihmisiä, on väistämättä hiukan ruosteessa. Siinä missä joskus parikymppisenä treffailu ja deittailu, vaikken näillä sanoilla olekaan koskaan ketään tavannut, olivat jokapäiväistä leipää, on piintyneeltä yksineläjältä koko aihepiiri päässyt unohtumaan. Eipä minua turhaan olekaan kiusoiteltu siitä, etten huomaisi, vaikka kompastuisin potentiaaliseen ihmissuhteeseen, romanttiseen tai ystävyydelliseen.
Ajatus tapailusta ei ole enää pitkään aikaa jaksanut viehättää, etenkin kun pakottavaa tarvetta pariutumiseen ei ole koskaan ollutkaan. Silti aina aika ajoin tulee ikään kuin vahingossa kokeiltua josko treffilihakset vielä toimivat, vai onko koko järjestelmä jo kuivunut tarpeettomana kasaan. Tätä nykyä tapaamisetkin naamioidaan milloin minkäkin kahvilla käymisen taa niin, ettei välttämättä edes hoksaisi ajatella, että samalla koitellaan kepillä jäätä mahdollisen suuremman suhteen toivossa. Sitäpaitsi ihan samalla tavalla ei-enää-niin-treffi-ikäisiä ovat toki myös ne pöydän toisella puolella istuvat. Samalla viivalla, vaikka tahtotila saattaakin olla toinen.
Omaa treffailuani hankaloittaa ainakin kaksi peruspiirrettäni, joista olen kärsinyt aina. Toinen on se, että olen mahdottoman huono lukemaan rivien välejä ja kuulemaan sanomattomia sanoja silloin kun kyse on minusta itsestäni. Läheisten ihmisten suhteissa ja sosiaalissa tilanteissa voin olla hyvinkin taitava, mutta heti kun pitäisi pystyä päättelemään jotain romanttissävytteistä eleistä, sivulauseista ja katseista omalla kohdalla, voin olla suhteellisen varma, että metsään menee. Ehkä siksikin suosin suorapuheisia ihmisiä, vaikka puhe olisi kuinka vähäistäkin. Päättelytaitoa ja ylenpalttista säätämistä vaativat ihmiset ovat väsyttäviä. Paitsi ystävinä, tietenkin. Heille nämä synnit sallitaan.
Paitsi että olen romanttisesti lukutaidoton, myös kuuleminen tuottaa ongelmia. Ei ole yksi tai kertaa kun minulle on sanottu jotain kohteliasta, tai esitetty monitulkintainen ehdotus, enkä yksinkertaisesti ole kuullut mitään. Korjaan: kuulen, mutten rekisteröi, enkä totisesti osaa tulkita. Aivan vastikään hyvinkin miellyttävä henkilö heitti yllättäen ehdotuksen tulla luokseni "kuuntelemaan levyä", josta olimme hetkeä ennen puhuneet, johon tokaisin suoralta kädeltä "juu juu, ilman muuta!". Minuutti sen ja puheenaiheen vaihtumisen jälkeen tajusin, että siinähän minulle ehdotettiin yhteisen ajan viettämistä romanttisesti levyä kuunnellen, ja vastauksen olisi tietenkin pitänyt olla sen mukainen, kenties flirttaileva hymy ja kaino "miksipä ei..." (ehdottomasti kolmen pisteen kera, ilmaan leijumaan jätettynä). Mutta kun nuo tulpat ovat niin syvällä korvissa, ettei järki tunnu juoksevan, niin ohi meni. Joku uskalikko on joskus toistanut sanomansa pariin kolmeen kertaan, mikä yleensä vaaditaan, että ymmärrän asian oikein, mutta kuten arvata saattaa, kovin moni ei moiseen vaivaudu. Kohteliaisuuksien kanssa on sama juttu, mutta niitä minun on vaikea ottaa vastaan muutenkin.
Vaikeimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat laillani piintyneitä yksineläjiä, heistä ei voi päätellä mitään suuntaan eikä toiseen. Ehkä kaiken takana leijuu ennakko-oletus siitä, ettei tämäkään kohtaaminen ole johtamassa mihinkään, joten mitään huomaamisen kokoista elettäkään ei sitten uskalleta tai haluta tehdä. Edellisestä treffikerrasta huomasin ainoastaan kivitalon kokoiset hiljaisuudet, jotka laskeutuivat välillä alleviivaamaan tilanteen tukaluutta, niin mukavaa seuraa kun vastapäätä istuikin. Sellaisina hetkinä tekisi mieli tarttua toista kädestä tai edes tönäistä vähän, antaa jokin kansanvälinen merkki siitä, että vaikka juuri nyt emme tunne toisiamme emmekä keksi mitään sanottavaa, niin silti haluan olla tässä. Koskaan niin ei kuitenkaan tule tehtyä, vaan ennen pitkää huomaa olevansa taas yksin kotona koneen ääressä kirjoittamassa blogiin kaikkea sitä, mikä mielessä risteili.
Mennyttä ja tulevaa
Kesäasunnon seiniä koristavat ruusutaulut, ikkunoita pitsiverhot, ja makuuhuoneen nurkassa on vanha keinutuoli. Kaappikellon heiluri on pysäytetty lomailijan viihtyvyyttä ajatellen - tasatunnein kuuluva kumautus saattaisi olla raitiovaunujen mekkalaan tottuneelle liikaa. Muutamana ensimmäisenä yönä jouduin piilottamaan keittiön kuuluvasti tikittävän kellonkin ja tungin tulpat korviin, etten kuulisi kadulta kaikuvaa maalaisnuorten ympäriajoa, mutta kaikkeen tuntuu tottuvan.
Erityisesti haluan tottua kasteisiin, raikkaisiin aamuihin, jolloin lenkkipoluilla ei tule vastaan ketään ja ilma on raikasta hengittää. Niin raikasta, niin lempeää, niin ihanaa, että jo pelkästä onnentunteesta voisi päihtyä päiväkausiksi. Yritän painaa mielikuvaa syvälle muistiin talven pakokaasuisia päiviä varten, imeä itseeni kesäistä auteretta ja lintujen laulua. Olkoon tämä minun "onnen paikkani",
"think of a happy place!", jos jotain tapahtuisi. Ja vaikkei tapahtuisikaan.
Ensimmäinen lomaviikko kuluu aina hakiessa rauhaa, tyyntyessä, laskeutuessa lepoon. Ensi viikolla osaan ehkä jo olla kurtistamatta kulmia hitaammin kadulla liikkuville, oviaukot tukkiville, palveluun aikaa pistäville kanssaihmisille. Ehkä sitten osaan jo rauhoittua keinutuolin lempeään syliin, istua ja katsella auringon nousua, miettiä mennyttä ja tulevaa.
Velvollisuudentunto seinilläni
Jokin aika sitten havahduin huomaamaan, ettei oma kotini olekaan sataprosenttisesti minun, vaan olen salaa itseltänikin toteuttanut vuosikaudet toisten näkemyksiä siitä, minkälainen sen pitäisi olla. Olen aina kohotellut kulmakarvojani elokuville, joissa siedetään sukulaistädiltä saatua hirveää häälahjavaasia siinä pelossa, että täti saapuu kyläilemään huomaamatta, että teen ihan samaa itse. Luulenkohan todella, että lahjan antaja edes muistaa tässä tavaramaailmassa kaikki antamansa lahjat?
Taidan luulla.
Turhasta velvollisuudentunnosta on vain niin pirun vaikea päästä irti. Mitä tehdä tavaroille, joista ei välitä? Eihän lahjaa voi heittää pois! Vai voiko? Suurempi rikos taitaisi olla, jos myisi ne. Omatunto kolkuttaa jo ajatuksesta: että joku on nähnyt vaivaa ja halunnut ilahduttaa minua tällä lahjalla, ja minä palkitsen sen heittämällä tavaran kierrätykseen.
Ryhdistäydyin ja pakkasin kellariin ne hauskat jääkaappimagneetit, joista en koskaan oikeasti pitänyt. Otin pois seiniltä vanhemmilta saadun ruusutaulun: ei ihan minun tyyliäni, mutta ehkä äidin. Jätin purkamatta pakkaukseensa liian ison ja väärän värisen pussilakanan, piilotin kummitädin omin käsin valamat saviastiat odottamaan parempaa päivää. Kokosin neutraaleista tavaroista varaston pikkulahjoja, joilla voin kenties joskus ilahduttaa jotakuta toista, joka osaa niitä oikeasti arvostaa - minulla, saunattomalla, menevät löylytuoksut hukkaan. Mutta kuinka tohtisin heittää pois hyvän ystävän ajatuksella antaman teesekoituksen, vai minua varten tehdyn, jota en koskaan tule juomaan? Viimeinen käyttöpäivä koitukoon pelastuksekseni, sitten joskus.
Nyt kotini on enemmän minun. Syyllisyydentuntoa en vain osannut pakata kellariin.
